ii

Minä en useinkaan kiinnitä huomiota toisiin ihmisiin.
”Hän vaikuttaa olevan aivan muissa maailmoissa”, ”haaveilija”, ”Pihlalla on aina ollut niin vilkas mielikuvitus!” – osaan jo ulkoa fraasit, joilla jatkuvaa poissaolevuuttani yritetään selittää.
Tosiassa minulla ei ole koskaan ollut minkäänlaisia keskittymisvaikeuksia tai mielen häiriöitä.
En vain näe ympäröivässä maailmassa mitään niin kiinnostavaa, että jaksaisin juurtua todellisuuteen pitkiksi ajanjaksoiksi kerrallaan.
Vuosi vuodelta planeetan ja aikuisuuden vetovoima kiskoo meitä maahan, yrittää murskata jalkamme niin ettemme enää koskaan uskalla hairahtua Oikean Todellisuuden vastuullisuuksista, ja minä huudan aina vain lujempaa pitääkseni pääni turvallisesti pilvissä.


Sinä olet ainoa henkilö, johon en koskaan kyllästy – en ole vaihtanut kanssani sanaakaan (Oikeassa Todellisuudessa, tuhannet mielikuvaharjoitukset sikseen), näen sinusta vain ulkokuoren, ja silti jaksaisin katsella kasvojasi tuntikausia, kun syvennyt yhtälöihisi matematiikan kaksoistunnilla.
Sinussa ei ole mitään poikkeavaa tai paranormaalia. Olet yhtä normaalin epänormaali kuin muukin maailma. Mutta jokin sinussa pitää mielenkiintoni yllä – ehkä me vain olemme sattuneet samalle aaltopituudelle, vain me kaksi, sillä kukaan muu ei ole koskaan kiehtonut eikä tule kiehtomaan minua samalla lailla kuin sinä.


-


”Minun pikku Pihlani”, kehrään ja kiedon sinut tiukkaan halaukseen. Olet hoikka ja käteni yltävät helposti ympärillesi, kun syleilen sinua hämärässä. Koulu on tyhjä, pihaa valaisevat vain etäisen aavemaiset ulkovalot ja turvajärjestelmän sininen varoitusleimu.
Nojaan vyötäröäsi vasten ja väriset hiljaa – syksy on tullut, ja ihosikin tuntuu tavallista kylmemmältä. Illan valjussa hämärässä näytät alastomalta.


-


Iltaisin kävelen usein kouluni ohi, kun olen tulossa viulutunneilta.
Tällä kertaa sinä seisot yksin hämärässä, selkä minuun päin, mutta miten voisin olla tunnistamatta sinua, kun tuhansien merkityksettömien nimien joukossa vain sinä saat koko kehoni laulamaan?
Haparoiden kävelen luoksesi, ja ääneni kuulostaa tavallistakin pienemmältä.
Käännyt katsomaan minua, ja odottamaton hymysi sulattaa alkusyksyn viimaisen hämärän joksikin paljon säteilevämmäksi. Kiedot kätesi ympärilleni, enkä voi olla järkyttymättä.


Käännyt puoleeni ja painat huulesi kevyesti huulilleni (tässä vaiheessa rimpuilen irti, koska en kykene käsittämään, mitä on tapahtumassa).
Jäät katsomaan perääni pää kysymykseen kallistuneena, kun horjun pois toipumaan shokistani (sellaisesta joka aiheutuu, kun kohtaa asioita jotka ovat liian-hyviä-ollakseen-totta, kuten yhtäkkinen syleily ihmiseltä, jonka ei pitänyt edes tietää olemassaolostasi).


-


”Pihla, viime aikoina olen usein nähnyt erään tytön”, hyrisen kaulasi kaarrokseen.
”En voi olla tiedostamatta hänen tunteitaan”,
”Mutta älä sure, sillä en koskaan voisi haluta ketään muuta kuin sinua..”
Talvi on kalvettanut sinut valkeaksi huuliani vasten.


Minä olen rakastanut puuta siitä lähtien kun näin hänet ensimmäistä kertaa,
minun pikku Pihlaani, joka ei ole pysynyt samana vuodenaikojen vaihtuessa,
mutta seisoo edelleen uskollisena koulutalon varjossa.


-


Minä en voi ymmärtää. Tai ehkä en halua ymmärtää – miksi haluaisin?
Miksi pieni, tuulessa huojuva pihapuu saa rakkautesi, kun minulle se on mahdotonta?


Luulin, etten ollut koskaan tavannut ketään, jota ymmärtäisin niin hyvin kuin sinua, mutta puurakastajasi romahdutti perustan fantasioiltani – ehkä ajatus aaltopituuksista ja sielunkumppanuuksista on vain jatkuvan unelmointini tulosta.
(Viimeinen asia, joka pidätteli minua maan musertavassa painovoimakentässä.)
Enkä kestäisi enää katsoa sinuun.


-


Läimäytän pakettiauton oven kiinni.
Minulla on tyhjä olo (en tiedä mitä minun pitäisi tuntea, joten en tunne mitään).


Maisemat vilistävät ohi liian hitaasti, ja mietin Pihlaani, molempia Pihlojani.


Tiistaiaamuna puurakastajani oksassa riippui lihaa ja verta, eloton tyttölapsi, jolle olin yrittänyt selittää (”Olen pahoillani siitä että syleilin sinua, anteeksi jos herätin turhia toiveita, yritin vain viedä huomiosi pois pikku Pihlastani, en halua, että hän joutuisi vaikeuksiin –”),
ja ilman minkäänlaista jäähyväiskirjettäkin pystyin lukemaan koko tarinan hänen kasvoiltaan, kylmiksi kalvenneilta kuin talvinen rakastajattareni.


Olen taittanut kaksi oksaa muistoksi ensimmäisestä rakkaudestani (viimeisestä? en koskaan tuntenut vetoa keneenkään muuhun, muita vaihtoehtoja ei koskaan ollut), kun Pihla viikonloppuna taitetaan maan tasalle (johtokunta ei halua koulunsa pihalle itsemurhapuuta, mutta minusta se on väärin, ei Pihla tappanut tyttöä), mutta tunnen yhä vain tyhjää.


Saavun uuteen kaupunkiin enkä enää koskaan mainitse kumpaakaan rakastajaani.