T

moikaikki xD 

Heräsin tänään liian aikaisin joten ajattelin avuliaasti tehdä teille step-to-step-oppaan aiheesta Kuinka Keitetään AamuTeetä xD

1. Yritä pyytää pikkusiskoasi tyhjentämään astianpesukone (on hänen vuoronsa), havaitse harmiksesi ettei hän (taaskaan) reagoi kutsuhuutoosi, jätä hänet lojumaan koomassa ja tee jälleen kerran kaikki itse jumalauta!!111.

2. AamuTeen keittämiseen tarvitset

 

•  1 teepannun

  

• 1 siivilän

 

• Teetä (hyi tää on jotain vitun pahaa turkkilaista PINKKIÄ instant-teetä, en voi sanoin kuvailla sen makua (ja hajua) let's move on

  

• Tässä näette hyllyllisen käyttökelpoista teetä.

 

• lol juustohöylä sinua ei tarvita.

 3.  




Päädyimme nyt tällaiseen teelaatuun (huomatkaa että se on ULKOMAALAISTA; tällaisia asioita tulee aina mainostaa täydellä teholla, koska onhan se nyt aivan vitun coolia)

4.

Lisää siivilä teepannun sisälle NÄIN.

 5.

Annostele siivilään 3 teelusikallista valizemaasi teelaatua (1 pannulle; 1 jokaista valmistuvaa teemukillista kohti, ja minun armas pannuni tuottaa kerralla 2 mukillista; mikäli pannusi on suurempi tai pienempi kuin omani, suorita vaaditut laskutoimitukset ennen jatkamista (tai juo liian vahvaa kautta laihaa teetä mikäli päätät käyttää vääriä annosmittoja, minähän varoitin >:| )

6.

Tähän mennessä sinulla tulisi olla käden ulottuvilla kuumaa vettä (kuvan henkilö demonstroi käden ulottuvuutta hieman liian kirjaimellisesti ja saattoi tuskanhuudoillaan herättää koko kadun)
7.

 

Kaada kuuma, melkein kiehuva (kuten linssin höryztyminen osoittaa) vesi siivilän läpi pannuun

8.

Lisää kansi ja odota noin viisi minuuttia

9.



Odotellessasi voit esim. ottaa superihq duckfacekuvia itsestäsi kuten henkilö x (...) tässä esimerkillisesti toimii
10.



Voilà! Kaada valmistunut AamuTeesi mukiin (mieluiten muumi-, koska ne on ihquimpia) ja nauti elimistöösi virtaavasta kofeiinista.

iv

Huone oli sininen - seiniä peittävät kermanvaaleat tapetit olivat vain sivuseikka - ilmassa oli jotain hyytävän tyhjää ja autiota.


Se oli sininen sillä tavalla kuin huone väkisinkin on, kun sen asukki alkaa käpertyä kasaan ja täyttää ilman lohduttomilla ajatuksillaan. Vähitellen lämminten iltapäivien muisto haihtuu, kun kaihtimet pysyvät kiinni, ja kuukausientakaisten juhlijoiden kupliva nauru irtoaa seinistä.


Lämpömittari voi nousta kolmeenkymmeneenviiteen, mutta sellaisissa huoneissa kylmyys viiltää selkäpiihin pieniä katkeria pistohaavojaan.






Gaunt oli käpertynyt keltaiseen nojatuoliin ja vetänyt viltin päänsä ylle lämmitelläkseen. Pahuksen heinäkuu. Kangas upotti televisiosta tulvivan perheriidan mitäänsanomattomaksi ääniaaltomassaksi. Gaunt puristi piilopaikassaan kaukosäädintä kuin hänen henkensä olisi riippunut siitä. Ja monella tavoin riippuikin.


Televisio oli huoneen lähin vastine elävälle olentolle, Gaunt järkeili. Kädessään olevalla muovinkappaleella oli siis valta kontrolloida elämää näiden seinien sisässä. Sitä oli suojeltava, hän ajatteli lujasti ja antoi luisevan vartalonsa upota syvemmälle nojatuolin ja viltin väliin, turvaan. Ennen pitkää Gaunt nukahti ja uneksi kaduilla kävelemisestä.






Gaunt saattoi nukkua kaksi tuntia tai päivää, sillä lopulta ajalla ei ollut mitään väliä. Hän oli pysähtynyt jollekin elämättömyyden raja-alueelle, jossa ihmiset laskivat sekuntien, minuuttien tai vuosien kulkua vain yrittääkseen epätoivoisesti pitää kiinni edes jonkinlaisesta hyödyllisyyden illuusiosta. Aamukahvit keskipäivällä ja televisio pitää sulkea ennen aamunkoittoa. Totta kai se oli itsepetosta.

0


Kerro jotain itsestäsi.
En uskalla puristaa itseäni sataan sanaan, koska pelkäisin jääväni niiden vangiksi.


Haluaisin määrittää aaltopituuteni ja lähettää sen Sputnikin sylissä jonnekin ilmakehän tuolle puolen – signaalini kaikuisi avaruuden pölyttämättömissä nurkissa – miten hienoa olisi olla galaksienvälisen seireeninlaulun keskipiste? Mutta se olisi vain hieman suuruudenhullua.
Luetaanko sielujen aaltopituuksia numeroina? Ovatko ne ääniä tai muistoja tai sydämensykkeitä?
Minun aaltopituuteni resonoisi sinisen värin kanssa, koska tunnen usein oloni melankoliseksi, ja ihmisten tuntemukset on jo kattavasti värikoodattu.
Ehkä se siis kurottaisi lähinnä kohti sinisiä planeettoja, jos asettaisin sen jonkin pahaa aavistamattoman radiosatelliitin selkään.


0,1


Tuijotat lentokoneen likaisen ikkunan taakse niin mietteliäänä, että silmäsi näyttävät lasittuneilta.
Olisi helppo luulla, että olet puoliunessa tai mietit, mitä taas söitkään aamiaiseksi.
Mutta me olemme samalla (määrittämättömällä, todennäköisesti sinisellä?) aaltopituudella, ja näen silmissäsi heijastuvat pilvenriekaleet, jotka kuu värjää hailakalla purppuralla.


Ohut pilvikerros on kuin meri, jota kuu valaisee, mutta se ei heijasta sen valoa kuten vesi, imee vain ahnaasti sen värit. Lentokoneen siivet ovat merta leikkaavia viidakkoveitsiä.


0,2


Ongelmiani kirjoittajana nro 1.


Osaan kirjoittaa alkuja ja loppuja ja kohtauksia jostakin keskeltä ei-mitään, mutten pysty yhdistämään niitä toisiinsa.
Ja mitä hyötyä on käyttää vuosikausia palapelin palojen hiomiseen, jos ne eivät koskaan tule sopimaan toisiinsa?
Voisin kirjoittaa sata sivua desimaalilukuja saamatta aikaan mitään kokonaista.


0,3


Vanhojen lankapuhelimien näppäimillä on omat tunnusäänensä, ja
olen usein yrittänyt punoa niistä melodioita
mutta niiden laulu on niin sähköistä ja terävää
ja entä jos joku nostaa luurin puhelinlankaviidakon toisella laidalla
ja vaatii vastauksia?




0,4


Nousemme junaan lentokentän lähistöltä ja ajamme kauas, matkalaukut jalkatilaan murskattuina.
Suljet silmäsi ja ajattelet asioita.
Minä en voi samalla aaltopituudellakaan voi lukea ajatuksiasi, voin tuntea sinut mutta en voi tuntea sinussa, en voi koskaan kuulla juuri sinun sydämesi sykettä korvissani, en voi koskaan tietää, millaisissa värisävyissä atomisi värähtelevät, kun olet vihainen tai innoissasi, ja se tuntuu vihaisina väristyksinä selkäpiissäni.


”Ihmiset sanovat usein, että jokin on niin kaunista, että sen näkeminen ’sattuu’.”
”Sanovatko tosiaan?”
”Kirjoissa ainakin.”
Yritän muistella esimerkkejä, mutta en keksi mitään.
”Ja elokuvissa”, sanot auttavaisesti.
”Miksi?”
”Kauniit asiat saavat meidät tuntemaan olomme pieniksi ja mitättömiksi.”
”Sitä minä juuri en ymmärrä. Mitä vikaa on pienuudessa?”
”Ihmisillä on synnynnäinen tarve kontrolloida asioita, eikä se onnistu, jos me olemme itse suurempien voimien kontrolloitavina. Se pelottaa.”
”Minä haluan olla pieni.”
”Olet uhkarohkea.”


0,5


Eräänä aamuna näin lehdessä kuolinilmoituksesi vaikka istuit vieressäni ja joit teetä ja lantioluusi tökki minua selkään.


0,6


”Kuolema on vain osa elämää”, sanoit, kun huomautin asiasta sinulle.


0,7


Iltapäivällä sinua ärsytti, ettei kirkon kanttori osannut laulaa hautajaisvirttä tarpeeksi venyttelevästi.


Ihmiset mulkoilivat meitä vihaisesti, kun häiritsimme tilaisuutta.


Ystäväni kuoli kerran enkä enää koskaan kuullut hänestä mitään.


0,8


Yritän ylittää aikavyöhykkeitä toistensa jälkeen, mutta kuihdun silti pois.




0,9


Minä haluaisin vain olla pieni ja päästää irti.
Mutta ihminen on luotu olemaan itseään suurempi ja uhoamaan.


Kauniit asiat eivät herätä minussa haikeutta – se on vain valmistusvika.


1,0


Tämä olisi kokonaisluku
mutta koska en ikinä osaa yhdistää pisteitä toisiinsa
se ei oikeastaan ole


eikä tämä varsinaisesti ole loppu
koska loppuun tarvitaan alku ja keskikohta


lopp

iii

Kun heräsin, tunsin siron verivanan leuallani.
Yhä unen humalluttamana löysin itseni pureksimasta tummia kohokuvioita huuliini, nakertamassa arpista palapeliä, jota rakensin nykyään alati nukkuessani. Hampaani eivät vain pysyneet kurissa, ja jälleen kerran näin kylpyhuoneen kylmänkeltaisessa valossa turvonneen, luonnottoman punaisen lihan niiden ympärillä.


Veri sekoittui piparmintunmakuiseen hammastahnaan,

ii

Minä en useinkaan kiinnitä huomiota toisiin ihmisiin.
”Hän vaikuttaa olevan aivan muissa maailmoissa”, ”haaveilija”, ”Pihlalla on aina ollut niin vilkas mielikuvitus!” – osaan jo ulkoa fraasit, joilla jatkuvaa poissaolevuuttani yritetään selittää.
Tosiassa minulla ei ole koskaan ollut minkäänlaisia keskittymisvaikeuksia tai mielen häiriöitä.
En vain näe ympäröivässä maailmassa mitään niin kiinnostavaa, että jaksaisin juurtua todellisuuteen pitkiksi ajanjaksoiksi kerrallaan.
Vuosi vuodelta planeetan ja aikuisuuden vetovoima kiskoo meitä maahan, yrittää murskata jalkamme niin ettemme enää koskaan uskalla hairahtua Oikean Todellisuuden vastuullisuuksista, ja minä huudan aina vain lujempaa pitääkseni pääni turvallisesti pilvissä.


Sinä olet ainoa henkilö, johon en koskaan kyllästy – en ole vaihtanut kanssani sanaakaan (Oikeassa Todellisuudessa, tuhannet mielikuvaharjoitukset sikseen), näen sinusta vain ulkokuoren, ja silti jaksaisin katsella kasvojasi tuntikausia, kun syvennyt yhtälöihisi matematiikan kaksoistunnilla.
Sinussa ei ole mitään poikkeavaa tai paranormaalia. Olet yhtä normaalin epänormaali kuin muukin maailma. Mutta jokin sinussa pitää mielenkiintoni yllä – ehkä me vain olemme sattuneet samalle aaltopituudelle, vain me kaksi, sillä kukaan muu ei ole koskaan kiehtonut eikä tule kiehtomaan minua samalla lailla kuin sinä.


-


”Minun pikku Pihlani”, kehrään ja kiedon sinut tiukkaan halaukseen. Olet hoikka ja käteni yltävät helposti ympärillesi, kun syleilen sinua hämärässä. Koulu on tyhjä, pihaa valaisevat vain etäisen aavemaiset ulkovalot ja turvajärjestelmän sininen varoitusleimu.
Nojaan vyötäröäsi vasten ja väriset hiljaa – syksy on tullut, ja ihosikin tuntuu tavallista kylmemmältä. Illan valjussa hämärässä näytät alastomalta.


-


Iltaisin kävelen usein kouluni ohi, kun olen tulossa viulutunneilta.
Tällä kertaa sinä seisot yksin hämärässä, selkä minuun päin, mutta miten voisin olla tunnistamatta sinua, kun tuhansien merkityksettömien nimien joukossa vain sinä saat koko kehoni laulamaan?
Haparoiden kävelen luoksesi, ja ääneni kuulostaa tavallistakin pienemmältä.
Käännyt katsomaan minua, ja odottamaton hymysi sulattaa alkusyksyn viimaisen hämärän joksikin paljon säteilevämmäksi. Kiedot kätesi ympärilleni, enkä voi olla järkyttymättä.


Käännyt puoleeni ja painat huulesi kevyesti huulilleni (tässä vaiheessa rimpuilen irti, koska en kykene käsittämään, mitä on tapahtumassa).
Jäät katsomaan perääni pää kysymykseen kallistuneena, kun horjun pois toipumaan shokistani (sellaisesta joka aiheutuu, kun kohtaa asioita jotka ovat liian-hyviä-ollakseen-totta, kuten yhtäkkinen syleily ihmiseltä, jonka ei pitänyt edes tietää olemassaolostasi).


-


”Pihla, viime aikoina olen usein nähnyt erään tytön”, hyrisen kaulasi kaarrokseen.
”En voi olla tiedostamatta hänen tunteitaan”,
”Mutta älä sure, sillä en koskaan voisi haluta ketään muuta kuin sinua..”
Talvi on kalvettanut sinut valkeaksi huuliani vasten.


Minä olen rakastanut puuta siitä lähtien kun näin hänet ensimmäistä kertaa,
minun pikku Pihlaani, joka ei ole pysynyt samana vuodenaikojen vaihtuessa,
mutta seisoo edelleen uskollisena koulutalon varjossa.


-


Minä en voi ymmärtää. Tai ehkä en halua ymmärtää – miksi haluaisin?
Miksi pieni, tuulessa huojuva pihapuu saa rakkautesi, kun minulle se on mahdotonta?


Luulin, etten ollut koskaan tavannut ketään, jota ymmärtäisin niin hyvin kuin sinua, mutta puurakastajasi romahdutti perustan fantasioiltani – ehkä ajatus aaltopituuksista ja sielunkumppanuuksista on vain jatkuvan unelmointini tulosta.
(Viimeinen asia, joka pidätteli minua maan musertavassa painovoimakentässä.)
Enkä kestäisi enää katsoa sinuun.


-


Läimäytän pakettiauton oven kiinni.
Minulla on tyhjä olo (en tiedä mitä minun pitäisi tuntea, joten en tunne mitään).


Maisemat vilistävät ohi liian hitaasti, ja mietin Pihlaani, molempia Pihlojani.


Tiistaiaamuna puurakastajani oksassa riippui lihaa ja verta, eloton tyttölapsi, jolle olin yrittänyt selittää (”Olen pahoillani siitä että syleilin sinua, anteeksi jos herätin turhia toiveita, yritin vain viedä huomiosi pois pikku Pihlastani, en halua, että hän joutuisi vaikeuksiin –”),
ja ilman minkäänlaista jäähyväiskirjettäkin pystyin lukemaan koko tarinan hänen kasvoiltaan, kylmiksi kalvenneilta kuin talvinen rakastajattareni.


Olen taittanut kaksi oksaa muistoksi ensimmäisestä rakkaudestani (viimeisestä? en koskaan tuntenut vetoa keneenkään muuhun, muita vaihtoehtoja ei koskaan ollut), kun Pihla viikonloppuna taitetaan maan tasalle (johtokunta ei halua koulunsa pihalle itsemurhapuuta, mutta minusta se on väärin, ei Pihla tappanut tyttöä), mutta tunnen yhä vain tyhjää.


Saavun uuteen kaupunkiin enkä enää koskaan mainitse kumpaakaan rakastajaani.

i

Mietin usein, miten merkityksettömiä asiat ympärilläni ovat – ihmiset, jotka yrittävät epätoivoisesti todistella itselleen olevansa kiireisiä vain jotta eivät muka ehtisi ymmärtää olemassaolonsa tarkoituksettomuutta, vuodenajat jotka vaihtuvat mistään välittämättä – elämäni oli paikoilleen seisahtunutta, sillä en halunnut pettää itseäni tekemällä mitään, kun tiesin miten tyhjää kaikki pohjimmiltaan on.


Oli kirkas talvipäivä ja asuntoni kylmyyttä hohkaavalla lattialla aloin kirjoittaa listaa erinäisistä turhanpäiväisistä asioista.


Mutta sitä mukaa kun päättäväinen kuulakärkikynäni repi kädestäni hentoja viivoja, voimakkaita sanoja, paperille, huomasin hämmästyksekseni, miten merkityksellisiltä ne tuntuivat –


”hylätyt polkupyörät entisen kouluni pihassa”
”vanhat nilkuttavat naiset”
”huoltoasemien valot kolmelta yöllä ja
se kun heräät aamulla punaiseen huoneeseen kun aurinko nousee”
”hautausmaat, koska missä voisi ymmärtää elämää paremmin kuin kuolleiden keskellä?”
”vartalot likaisissa peileissä ja vanhat valokuvat” –


ja minusta tuntui kuin kynä olisi vuodattanut paperille kaiken sen elottoman, saastuneen veren, joka esti minua elämästä, kielsi tunteet turhanpäiväisenä itsepetoksena,
ja lähdin ulos ja istuin kolmelta yöllä bensa-aseman katolla ja laskin katuvaloja


eikä se tuntunut ollenkaan merkityksettömältä.