Mietin usein, miten merkityksettömiä asiat ympärilläni ovat – ihmiset, jotka yrittävät epätoivoisesti todistella itselleen olevansa kiireisiä vain jotta eivät muka ehtisi ymmärtää olemassaolonsa tarkoituksettomuutta, vuodenajat jotka vaihtuvat mistään välittämättä – elämäni oli paikoilleen seisahtunutta, sillä en halunnut pettää itseäni tekemällä mitään, kun tiesin miten tyhjää kaikki pohjimmiltaan on.
Oli kirkas talvipäivä ja asuntoni kylmyyttä hohkaavalla lattialla aloin kirjoittaa listaa erinäisistä turhanpäiväisistä asioista.
Mutta sitä mukaa kun päättäväinen kuulakärkikynäni repi kädestäni hentoja viivoja, voimakkaita sanoja, paperille, huomasin hämmästyksekseni, miten merkityksellisiltä ne tuntuivat –
”hylätyt polkupyörät entisen kouluni pihassa”
”vanhat nilkuttavat naiset”
”huoltoasemien valot kolmelta yöllä ja
se kun heräät aamulla punaiseen huoneeseen kun aurinko nousee”
”hautausmaat, koska missä voisi ymmärtää elämää paremmin kuin kuolleiden keskellä?”
”vartalot likaisissa peileissä ja vanhat valokuvat” –
ja minusta tuntui kuin kynä olisi vuodattanut paperille kaiken sen elottoman, saastuneen veren, joka esti minua elämästä, kielsi tunteet turhanpäiväisenä itsepetoksena,
ja lähdin ulos ja istuin kolmelta yöllä bensa-aseman katolla ja laskin katuvaloja
eikä se tuntunut ollenkaan merkityksettömältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti