0


Kerro jotain itsestäsi.
En uskalla puristaa itseäni sataan sanaan, koska pelkäisin jääväni niiden vangiksi.


Haluaisin määrittää aaltopituuteni ja lähettää sen Sputnikin sylissä jonnekin ilmakehän tuolle puolen – signaalini kaikuisi avaruuden pölyttämättömissä nurkissa – miten hienoa olisi olla galaksienvälisen seireeninlaulun keskipiste? Mutta se olisi vain hieman suuruudenhullua.
Luetaanko sielujen aaltopituuksia numeroina? Ovatko ne ääniä tai muistoja tai sydämensykkeitä?
Minun aaltopituuteni resonoisi sinisen värin kanssa, koska tunnen usein oloni melankoliseksi, ja ihmisten tuntemukset on jo kattavasti värikoodattu.
Ehkä se siis kurottaisi lähinnä kohti sinisiä planeettoja, jos asettaisin sen jonkin pahaa aavistamattoman radiosatelliitin selkään.


0,1


Tuijotat lentokoneen likaisen ikkunan taakse niin mietteliäänä, että silmäsi näyttävät lasittuneilta.
Olisi helppo luulla, että olet puoliunessa tai mietit, mitä taas söitkään aamiaiseksi.
Mutta me olemme samalla (määrittämättömällä, todennäköisesti sinisellä?) aaltopituudella, ja näen silmissäsi heijastuvat pilvenriekaleet, jotka kuu värjää hailakalla purppuralla.


Ohut pilvikerros on kuin meri, jota kuu valaisee, mutta se ei heijasta sen valoa kuten vesi, imee vain ahnaasti sen värit. Lentokoneen siivet ovat merta leikkaavia viidakkoveitsiä.


0,2


Ongelmiani kirjoittajana nro 1.


Osaan kirjoittaa alkuja ja loppuja ja kohtauksia jostakin keskeltä ei-mitään, mutten pysty yhdistämään niitä toisiinsa.
Ja mitä hyötyä on käyttää vuosikausia palapelin palojen hiomiseen, jos ne eivät koskaan tule sopimaan toisiinsa?
Voisin kirjoittaa sata sivua desimaalilukuja saamatta aikaan mitään kokonaista.


0,3


Vanhojen lankapuhelimien näppäimillä on omat tunnusäänensä, ja
olen usein yrittänyt punoa niistä melodioita
mutta niiden laulu on niin sähköistä ja terävää
ja entä jos joku nostaa luurin puhelinlankaviidakon toisella laidalla
ja vaatii vastauksia?




0,4


Nousemme junaan lentokentän lähistöltä ja ajamme kauas, matkalaukut jalkatilaan murskattuina.
Suljet silmäsi ja ajattelet asioita.
Minä en voi samalla aaltopituudellakaan voi lukea ajatuksiasi, voin tuntea sinut mutta en voi tuntea sinussa, en voi koskaan kuulla juuri sinun sydämesi sykettä korvissani, en voi koskaan tietää, millaisissa värisävyissä atomisi värähtelevät, kun olet vihainen tai innoissasi, ja se tuntuu vihaisina väristyksinä selkäpiissäni.


”Ihmiset sanovat usein, että jokin on niin kaunista, että sen näkeminen ’sattuu’.”
”Sanovatko tosiaan?”
”Kirjoissa ainakin.”
Yritän muistella esimerkkejä, mutta en keksi mitään.
”Ja elokuvissa”, sanot auttavaisesti.
”Miksi?”
”Kauniit asiat saavat meidät tuntemaan olomme pieniksi ja mitättömiksi.”
”Sitä minä juuri en ymmärrä. Mitä vikaa on pienuudessa?”
”Ihmisillä on synnynnäinen tarve kontrolloida asioita, eikä se onnistu, jos me olemme itse suurempien voimien kontrolloitavina. Se pelottaa.”
”Minä haluan olla pieni.”
”Olet uhkarohkea.”


0,5


Eräänä aamuna näin lehdessä kuolinilmoituksesi vaikka istuit vieressäni ja joit teetä ja lantioluusi tökki minua selkään.


0,6


”Kuolema on vain osa elämää”, sanoit, kun huomautin asiasta sinulle.


0,7


Iltapäivällä sinua ärsytti, ettei kirkon kanttori osannut laulaa hautajaisvirttä tarpeeksi venyttelevästi.


Ihmiset mulkoilivat meitä vihaisesti, kun häiritsimme tilaisuutta.


Ystäväni kuoli kerran enkä enää koskaan kuullut hänestä mitään.


0,8


Yritän ylittää aikavyöhykkeitä toistensa jälkeen, mutta kuihdun silti pois.




0,9


Minä haluaisin vain olla pieni ja päästää irti.
Mutta ihminen on luotu olemaan itseään suurempi ja uhoamaan.


Kauniit asiat eivät herätä minussa haikeutta – se on vain valmistusvika.


1,0


Tämä olisi kokonaisluku
mutta koska en ikinä osaa yhdistää pisteitä toisiinsa
se ei oikeastaan ole


eikä tämä varsinaisesti ole loppu
koska loppuun tarvitaan alku ja keskikohta


lopp